Parisuhteet, jännä juttu.

Näin pitkän tauon jälkeen erästä  miespuolista tuttavaani, ollaan tunnettu jos pitkään, ja oltu aina tietyllä tavalla sellaisessa syvemmässä yhteydessä, että ihan kaikesta on puhuttu. Koskaan ei olla oltu muuta ku kavereita, vaikka aina olen ollut itse ainakin kiinnostunut ja havainnut kemiaa. Mutta en oo sille koskaan antanut mahdollisuutta koska aina on jompi kumpi tahoillaan ollut parisuhteessa. Nyt tilanne on se että molemmat ollaan sinkkuja, minä jo sitten päässäni aloin haaveilla että mitä jos tää nyt lähtis, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Toisaalta pelottaa että mitä siitä oikeen tulis. Huh.

Istuttiin pidempään ja juteltiin kaikesta ihan niinkuin ennenkin, ja tuli sitten setvittyä kaikenmaailman parisuhde kuviota, siinä sitten tuli ihan ääneen sanottua etten oo koskaan ollut pitkässä parisuhteessa, mun mielestä siis alle puolivuotta ei oo kyllä pitkä. Tästä intoutuneena oon nyt sitten pohtinyt että miksi. Ei tää pohdiskelu oo paljon mitään tulosta tuottanut, yleensä on kyllästynyt, kemiat on kadonnu tai että se ihminen johon ihastuit ei ollutkaan se mitä luulit. 

Viimeisin parisuhteeni oli varsin epämääräinen, sovittiin että ei tapailla muita, muttei kuitenkaan oltu mikään pari. Mä koin sen tilanteen hirveen vaikeaksi, tyydyin asemaani koska pidin siitä ihmisestä tosi paljon, miten sä määrittelet sen toisen kanssa olemisen jos ei tiedä missä rajoissa ollaan. Mä halusin olla mahdollisimman avoin siitä että missä mä meen ja kenen kanssa ja mielellään mä kyselin toisen kuulumisia päivästä toiseen, mutta pidemmän päälle alkoi tuntua sille että mä laitoin itseäni peliin koko ajan enemmän mutta mies ei tullut missään vastaan ja turhauduin siihen. Eikö sitä oikeasti kiinostakkaan tarpeeksi että haluais että tiedettäis toisistamme melkeen kaikki, tunnettais kaverit, tiedettäis mistä toinen pitää, haluttais toista. Ja tapani mukaan eräänä yönä ilmoitin että tää ei riitä mulle, mä lähden aamulla. Mies vastasi: "okei". Itkin muutaman kyyneleen, puhuttiin niitä näitä, ja aamulla mä lähdin, helpottuneena. 

Mä en kadu sitä aikaa, opin ihan valtavasti itsestäni sinä aikana. Siitä että millanen mä oon jonkinmoisessa parisuhteessa. Sen mä tiedän että liikaa epämääräsyyttä en kestä kun se tuo niin paljon epävarmuutta, mitä me ollaan, miks me ollaa, riittääkö tää? Se tuo meikäläisestä ainakin esiin kaikki kamalimmat puolet, olin mustasukkainen kaikista naisista, koska en tiennyt mihin mä asetun niiden rinnalla.

Huh on helpompaa olla yksin mutta niin paljon mukavampaa jakaa elämä jonkun muun kanssa, osuappa sellainen mies joka kestäis mun pienet oikuttelut ja pienet siivousneuroosit, epävarmuuden hetket, mutta arvostais myös niitä loistonhetkiä kun olen parhaimmillani ja rakastan maailmaa.

Tänään fiilis on se että mä haluan vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. 

Parasta olis tavata se oikea, mä uskon että kaikille on sellanen olemassa. Pikkuromantikko täällä hei! 

Here we go!

Huh onpas mennyt luvattoman paljon aikaa sitten viime kirjoituksen. Ei oo menny kaikki ihan niinkuin pitäisi, ja tavallaan taas on. Olen tajunnut olevani ihan viimisen päälle loppu, en niin loppu että ei enää mitään jaksaisi, mutta siinä rajoilla. Mietitään viime viikkoa kun 3 kertaa aamulla työmatkalla bussissa istuessani tunsin miten paniikkikohtaus alkaa, ajatuksissani vain "ei nyt, ei nyt, ei nyt, mene pois, ei enää tätä, ei enää tätä" ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen ne ylättivät olemassa olollaan. olin jo unohtanut miltä tuntuu kammota kuolemaa ja oksentamista bussissa, vaikka kumpikaan ei ole koskaan ollut kohtauksen lopputulos.

Ruokailu on ollut sinänsä ihan ok ja itsestä muuten huolen pitäminen. Tukkaa on laitettu, vaatteita mietitty entiseen malliin, mutta muiden ihmisten aatteita on pohdiskeltu senkin edestä. Oonko nyt pätevä, vaikka tiedän että oon. Oonko mä nyt riittävän hyvä, todellakin! Usein parempi kuin esim. kollagat. Mutta millä se saadaan pysyväksi olotilaksi? Onko sellainen mahdollista, ja riitänkö sittenkään?

Plussaa on silti ollut viime viikoissa aivan valtavasti, olen vihdoin, vihdoin, vihdoin valmistunut korkeakoulutettu!!!!! Vain puoli vuotta myöhässä vaikka olen viimeiset kaksi vuotta tehnyt normi amkin kanssa täysipäiväisesti duunia ja opparia korjailtiin aamuöisin. Nyt se on kaikki ohi. WOU. Mä luulin ettei tää koskaan lopu, mutta näin se vaan kävi että parin set backin kautta tavoite saavutettu, joten kokonaisuudessaan koen että tästä on tullu hieno vuosi. Olen valmistunut, ja elämäni ensimmäisessä esimies-asemassa ensimmäisellä urallani. Ensimmäisellä urallani siksi että olen päättänyt seuraavan vuoden sisään hankkia itselleni oman alan duunin.

Se intohimo, joka mulla on ollut musa ja media alaa kohtaan on hetkellisesti ollut piilossa ja unessa. Nyt kun koulu on hoidettu on aika katsoa eteenpäin niihin hommiin joitan mä ihan oikeasti haluan tehdä ja joihin haluan päästä viimeistään ennen kuin 30 tulee täyteen. Tiedän että lahjoja ja ammattitaitoa löytyy, mutta kanavat vielä puuttuu. Ne hankitaan. Ja pian. piste.

Alkoholiin olen koskenut, mutten juonut itseäni humalaan. Ruokaa olen vähätellyt, mutta silti syönyt. Omaa itseäni vähätellyt, mutta silti näyttänyt närhen munat jokaiselle aliarvioivalle ihmiselle. Mä oon se mitä oon, pystyn siihen mitä tahdon jos niin päätän, eikä mua voi kukaan enää pysäyttää tässä menossa. Takapakkeja tulee, mutta tulkoon mä voitan ne. Mä voitan sen että en usko aina itseeni tai aammattitaitooni, mä voitan sen että bussissa ahdistaa niin monesti ja mä voitan sen että aamuherätykset on maailman kamalimpia. Kahvit pannuun ja täysillä eteenpäin kohti uutta päivää!

Usko ittees, kykyihis ja kaikkeen siihen mitä oot just nyt, se vie sua eteenpäin; aina.
Mä vannon.

tuitelis tui! Uutta viikoa kohti. Paremmalla fiiliksellä ja tähtäimessä yks paniikki vähemmän bussissa ainakin ja yks putkeen hoidettu perjantairyysis duunissa. Hell yeah!

Hieno uusi alku takana.

Mikä viikko, huh! Takana hyviä hetkiä ystävien kanssa, sopivan pitkiä yöunia, sunnuntaina surutta sohvalla löhöilyä ja nyt aivan rättipoikki uusien duunien aloittamisesta. Parissa päivässä saatu aikaan niin jäätävä informaatioähky ettei mitään rajaa!

Mutta plussaa tässä kaikessa on se, että musta tuntuu että tuun Niiin haldaamaan tän uuden homman! Eilinen oli täyttä hakemista, mutta jo tänään tokana päivänä tuntu että alkaa olla sopivasti kärryillä. Tottakai vielä paljon asioita joita en osaa mutta alku aivan mahtava! 

Eilisen päivän jälkeen mietin edelleen että miten mä saavutan sen auktoriteetin jota tähän hommaan tarvitsee jotta ihmiset kuuntelee, mutta tänään kun seisoin sanojeni takana ja osasin jo ohjeistaa että mitä tapahtuu ja milloin, kenen homma on mikäkin.  

Saavutuksia viimeisen viikon aikana, olen tehnyt oikeaa ruokaa lähes joka päivä  ja nukkunut hyviä yöunia. Tehnyt töiden ulkopuolella asioita joita oikeasti haluan tehdä, nähnyt kavereita ja kirjoittanut, soittanut pianoa hyvällä ajalla ja häirinnyt naapureita. Sen sijaan että olisin vain jäänyt kotiin nököttämään, ja tuijottamaan telkkaria 😄 vaikka kuulostaa pieneltä niin tämmöset jutut oikeesti parantaa arkea niin miljoonasti! 

Tämä tässä tältä erää. Ihanaa viikkoa joka ikiselle! 😄