Parisuhteet, jännä juttu.

Näin pitkän tauon jälkeen erästä  miespuolista tuttavaani, ollaan tunnettu jos pitkään, ja oltu aina tietyllä tavalla sellaisessa syvemmässä yhteydessä, että ihan kaikesta on puhuttu. Koskaan ei olla oltu muuta ku kavereita, vaikka aina olen ollut itse ainakin kiinnostunut ja havainnut kemiaa. Mutta en oo sille koskaan antanut mahdollisuutta koska aina on jompi kumpi tahoillaan ollut parisuhteessa. Nyt tilanne on se että molemmat ollaan sinkkuja, minä jo sitten päässäni aloin haaveilla että mitä jos tää nyt lähtis, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Toisaalta pelottaa että mitä siitä oikeen tulis. Huh.

Istuttiin pidempään ja juteltiin kaikesta ihan niinkuin ennenkin, ja tuli sitten setvittyä kaikenmaailman parisuhde kuviota, siinä sitten tuli ihan ääneen sanottua etten oo koskaan ollut pitkässä parisuhteessa, mun mielestä siis alle puolivuotta ei oo kyllä pitkä. Tästä intoutuneena oon nyt sitten pohtinyt että miksi. Ei tää pohdiskelu oo paljon mitään tulosta tuottanut, yleensä on kyllästynyt, kemiat on kadonnu tai että se ihminen johon ihastuit ei ollutkaan se mitä luulit. 

Viimeisin parisuhteeni oli varsin epämääräinen, sovittiin että ei tapailla muita, muttei kuitenkaan oltu mikään pari. Mä koin sen tilanteen hirveen vaikeaksi, tyydyin asemaani koska pidin siitä ihmisestä tosi paljon, miten sä määrittelet sen toisen kanssa olemisen jos ei tiedä missä rajoissa ollaan. Mä halusin olla mahdollisimman avoin siitä että missä mä meen ja kenen kanssa ja mielellään mä kyselin toisen kuulumisia päivästä toiseen, mutta pidemmän päälle alkoi tuntua sille että mä laitoin itseäni peliin koko ajan enemmän mutta mies ei tullut missään vastaan ja turhauduin siihen. Eikö sitä oikeasti kiinostakkaan tarpeeksi että haluais että tiedettäis toisistamme melkeen kaikki, tunnettais kaverit, tiedettäis mistä toinen pitää, haluttais toista. Ja tapani mukaan eräänä yönä ilmoitin että tää ei riitä mulle, mä lähden aamulla. Mies vastasi: "okei". Itkin muutaman kyyneleen, puhuttiin niitä näitä, ja aamulla mä lähdin, helpottuneena. 

Mä en kadu sitä aikaa, opin ihan valtavasti itsestäni sinä aikana. Siitä että millanen mä oon jonkinmoisessa parisuhteessa. Sen mä tiedän että liikaa epämääräsyyttä en kestä kun se tuo niin paljon epävarmuutta, mitä me ollaan, miks me ollaa, riittääkö tää? Se tuo meikäläisestä ainakin esiin kaikki kamalimmat puolet, olin mustasukkainen kaikista naisista, koska en tiennyt mihin mä asetun niiden rinnalla.

Huh on helpompaa olla yksin mutta niin paljon mukavampaa jakaa elämä jonkun muun kanssa, osuappa sellainen mies joka kestäis mun pienet oikuttelut ja pienet siivousneuroosit, epävarmuuden hetket, mutta arvostais myös niitä loistonhetkiä kun olen parhaimmillani ja rakastan maailmaa.

Tänään fiilis on se että mä haluan vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. 

Parasta olis tavata se oikea, mä uskon että kaikille on sellanen olemassa. Pikkuromantikko täällä hei!